Turpiinsa kerjäävät naiset

Menin tänään hakemaan kamojani (minulla on avain), mutta ne oli lukittu kanahäkkiin munalukon taakse. En ymmärrä, miksi hän haluaa kiusata minua, vaikka tietää, miten ahtaalla olen sekä henkisesti että käytännössä.

Tämä lienee yksi esimerkki naisten nalkuttavasta käytöksestä, jonka jälkeen ihmetellään, miksi mies löi tai käyttäytyi muuten irrationaalisesti.

Syitä

Minulla ei ole sellaista oloa, että olisimme lauma. Meidän elämäntilanteemme ovat tyystin erilaiset. Meidän ennustettava tulevaisuutemme on tyystin erilainen. Eikä minusta tunnu, että hän haluaa minut laumaansa tällaisena, kyvyttömänä ja selviytymättömänä. Ei minulla ole sellaista oloa, että hän tahtoisi jakaa.

Minä tarvitsisin naisen, joka kantaisi. Hän tarvitsisi miehen, joka seisoisi.

Uusi blogi, uusi ero?

Kun viimeksi kirjoitin blogia, olin eronnut. Blogi saavutti suosiota liiaksikin ja rupesi ahdistamaan, minkä vuoksi vaikenin. Vielä pari kuukautta sitten sain sähköpostiini viestin, jonka lähettäjä toivoi, että jatkaisin blogia, mutta en halunnut. Yksi vaihe elämässä ja yksi blogi. Niin on hyvä.

Tämäkin blogi on eroa varten. Eroa, jota ei ehkä koskaan tai vielä tule, koska en ole varma, tahdonko erota. Eron syy saattaa olla niinkin arkinen kuin kateus, mutta en ole syystäkään varma. Se voi olla jokin muukin. Jos se on kateus, niin se ei ole toisella on -kateutta vaan minulla ei ole -kateutta.

Kun ero lähestyy, luen ja kirjoitan, pulisen sisimpääni sisään ja ulos kuin hengästyneenä.

Sukattomat unet

Kämpässäni luikertelee kylmäkäärme. Siksi kuljen aina villasukissa, eriparisissa mutta monissa. Yöksi haluan ne kuitenkin pois. Kiedon peitteen tiiviiksi paketiksi jalkojeni ympärille ja toivon, ettei kurkku karhennu unen aikana.

Miksiköhän en osaa nukkua sukat jalassa?

Kun kukaan ei rakasta

Onpa apea olo. Johtunee siitä, etten ole pariin päivään syönyt kuin puuroa. Jotta siitä saisi tarvittavan energiamäärän, sitä pitäisi syödä paljon, tunnin välein. Miksiköhän puuron sanotaan antavan potkua? Sehän on vale. Puuro on hötöä, hyvää vatsalle kyllä, mutta tyhjää.

Menin katsomaan peliä. Katseluhuoneessa oli tapajuoppo, rankasti alkoholisoitunut ja viinan turvottama akateeminen, joka puhuu laajalla sivistyksellä viisaita silloin kun ei ole sammunut tai sammumaisillaan. Sitä tapahtuu harvoin.

Imelältä lapsuudeltani lemuava tapajuoppo sammui, heräsi, nousi ja kävi. Sitten tuli tyttö, joka on tullut monesti ennenkin. Hän on ihan ok, mutta epäilen häntä tunteista. Siksi minä nousin ja kävin. Kiusaannun sellaisesta, epäilemisestä ja tunteista.

Tulin kotiin, vaikka eihän tämä mikään koti ole. Jos tätä pitäisi jotenkin nimittää, nimeäisin tämän kuolemanodotuskammioksi, loukoksi, joka piilottaa minut ikuisuudelta ennalta tietämättömäksi ajaksi. Joskus sitten kuolen, oman käden kautta tai muuten, mutta kuolen kuitenkin. Sitten pääsen oikeaan kotiin, paikkaan, jossa minun on hyvä olla.

Kukaan ei rakasta minua. En voi uskoa sellaiseen. Tilanne ei ole koskaan vaikuttanut siltä, että minua rakastettaisiin ehdoitta. Ehkä koko sana on turha. Rakastamisen sijaan pitäisi puhua vastavuoroisuudesta, yhteistyöstä, vaihdosta ja miksei kaupankäynnistäkin. Joka tapauksessa tilanne on sellainen, ettei minulla ole tarjota mitään, minkä vuoksi minua haluttaisiin rakastaa muuten kuin rakkauden kohteen ideana. Rakkaus on ehdollista, mikä oikeastaan tekee siitä ei-rakkautta. Rakkaus on paradoksi. Rakkaus on käsite kosketusmaailman ulkopuolella.

Menen keittämään puuroa. Olen kovin yksinäinen. Ei ole ketään, jonka voisin kohdata ollen minä. Aina pitäisi näytellä.

-Mitäs tässä, ei sen kummempaa. Siinähän se!

Hurskas köyhyys ja kohtuuton kohtuus

Eräällä foorumilla kirjoittelee itämaisesta filosofiasta innostunut ihmislapsi, joka on löytänyt - jos ei nyt tarkoituksen - niin kuitenkin tarkoitusta elämäänsä tyytymisestä, vähemmästä. Tämäkin löytäjä monien muiden samanlaisten havahtujien tapaan omistaa kuitenkin jos jonkinlaista kulkuneuvoa matkailuautosta moottoripyörään. Asuinsijakin on jurtan sijaan ajan oppien mukaan eristetty omakotitalo keskuslämmityksellä.

Kaikki pyhä kunnia hänen havahtumiselleen, mutta taustalla vaikuttavan ideologian tai oivalluksen nimi ei ole tyytyminen vaan kohtuus. Tämäkin kohtuus on kuitenkin syvästi kohtuuton, kun mitaksi valitaan miljardit muut köyhyydessä ja kurjuudessa elävät.

Kohtuuton on myös kohtalostaan valittava sairauksien ja köyhyyden ahdistama ja alistama suomalainen, jolla on kuitenkin varaa sellaisiin ylellisyyksiin kuin lääkkeisiin, seinien rajaamaan kattoon ja kohtalaisesti ravitsevaan ruokaan. Miksi valittaa, kun kuitenkin omistaa paljon enemmän kuin miljardit muut ihmiset?

Siksi, että kohtuus määrittyy ihmisen sosiaalisen luonteen vuoksi suhteessa ympäristöön. Kohtuuttomuus ei ole niinkään aineellista niukkutta kuin sosiaalinen kokemus. Kohtuuttomuuden uhriksi joutunut tuntee epäoikeudenmukaisuutta ja syrjäytymistä, katkeruutta ja tarkoituksettomuutta. "En ole niin kuin muut, minulla ei ole samoja mahdollisuuksia kuin muilla." Tästä kateuden perisynnistä syytetään usein suomalaisia, mutta uskon ilmiön olevan yleismaailmallinen. Hierarkinen laumaeläin kilpailee ja kadehtii, vaikka pukeekin erilaiset tarpeet, vaateet ja tunteet eri kulttuureissa erilaisiin pukuihin.

Minä olen joutunut luopumaan köyhyyteni vuoksi useista harrastuksista. Vielä viisi vuotta sitten aloin tuhrustaa helposti itkua, kun ajattelin, etten pysty harrastamaan minulle rakasta lajia. Nykyään kyyneleeni eivät enää asian vuoksi valu, vaan ne ovat sulautuneet osaksi katkeruuden kokonaiskokemusta, jonka perustuksien eniten käytetty kivilaji on luopumisen pakko.

Rajatut käytännön mahdollisuudet rajaavat myös sosiaalista elämää, ihmisen perusluonnetta. Jotkut pystyvät tyydyttämään sosiaalisuuden nälkänsä rypemällä ja rähjäämällä tuopin ääressä illat pitkät, mutta epäsosiaalisemmat ihmiset tarvitsisivat toimintaa, jonka ympärille sosiaalisuus rakentuu.

Ei minua kiinnosta keskustella pöydän ääressä. Mieluummin hiihtäisin arktisen alueen läpi retkikunnan mukana. En minä kaipaa sosiaalista pintaa vaan sosiaalista kuuluvuutta, arvojen ja asioiden jakamista muiden kanssa. Rahattomana se on vaikeaa etenkin kun kaikki kiinnostuksen kohteeni nielevät maallista kuin valas planktonia.

On se niin väärin olla köyhä, vaikka jotkut keskiluokkaiset muuta väittäisivätkin. He eivät tiedä. He luulevat.

Se on siinä, turpiin tuli!

Venäjä on aina miellyttänyt minua mielikuvallisesti. Se on arvaamaton ja ylenkatsova suurvalta, sillä on ponnekas historia ja kulttuuriperintö, aikanaan sen kansa marssi omastamme poikenneeseen yhteiskuntajärjestelmään sidottuna ja - mikä tärkeintä - Venäjällä kuollaan viinaan usein jo poikasiässä. Kansaa lakoaa väkilitkuihin kuin itikoita räkkäaikaan ison miehen käpälän alle. Sellaisessa ryyppäämisessä on junttimiehekäs ja elämää uhmaava sävy niin kuin pitääkin. Eläköön valistumaton typeryys!

Eilen, ihan vastikään, Venäjä voitti Suomen jääkiekossa. Se on ihanaa!

Ihanaa se on useammastakin syystä, mutta ennen kaikkea siksi, että kaikesta suomimyönteisyydestäni ja suoranaisesta isänmaallisuudestani huolimatta ärsyynnyn akteista, joilla revitään kansa tunnekaaokseen. Niinpä jokainen viilto, jolla tunteiden kattoon ripustelluista hunnusta saadaan tiputettua alas turhanpäiväinen rimpsu, voitelee sieluani kuin tuhannen kauniin naisen kosketus ikuisen elämän temppelin kätketyimmässä huoneessa.

Lisäksi minua kiehtovat epäanalyyttiset ja vuolaasti purkautuvat kielteiset mylvinnät, joita tälläkin hetkellä on luettavissa Jatkoaika.comissa. Siinä on menoa, meininkiä ja melskettä, kun suomalainen mies selittää, purkaa ja purnaa mielentilassa, jossa ei selittämiseen kykene. Se riisuu hänet paljaaksi, pelkistää hänet herkäksi. Samantapaista mielenläikyntää puskee pintaan voitonhuumakin, mutta kielteiset tunteet kummunnevat syvemmältä sydämestä kuin myönteiset, minkä vuoksi ne paljastavat ihmisen aidommin.

Kello on puoli viisi. Nukkumaan. Kiitos Venäjä!