Menin tänään hakemaan kamojani (minulla on avain), mutta ne oli lukittu kanahäkkiin munalukon taakse. En ymmärrä, miksi hän haluaa kiusata minua, vaikka tietää, miten ahtaalla olen sekä henkisesti että käytännössä.
Tämä lienee yksi esimerkki naisten nalkuttavasta käytöksestä, jonka jälkeen ihmetellään, miksi mies löi tai käyttäytyi muuten irrationaalisesti.
maanantai 19. toukokuuta 2008
sunnuntai 18. toukokuuta 2008
Syitä
Minulla ei ole sellaista oloa, että olisimme lauma. Meidän elämäntilanteemme ovat tyystin erilaiset. Meidän ennustettava tulevaisuutemme on tyystin erilainen. Eikä minusta tunnu, että hän haluaa minut laumaansa tällaisena, kyvyttömänä ja selviytymättömänä. Ei minulla ole sellaista oloa, että hän tahtoisi jakaa.
Minä tarvitsisin naisen, joka kantaisi. Hän tarvitsisi miehen, joka seisoisi.
Minä tarvitsisin naisen, joka kantaisi. Hän tarvitsisi miehen, joka seisoisi.
Uusi blogi, uusi ero?
Kun viimeksi kirjoitin blogia, olin eronnut. Blogi saavutti suosiota liiaksikin ja rupesi ahdistamaan, minkä vuoksi vaikenin. Vielä pari kuukautta sitten sain sähköpostiini viestin, jonka lähettäjä toivoi, että jatkaisin blogia, mutta en halunnut. Yksi vaihe elämässä ja yksi blogi. Niin on hyvä.
Tämäkin blogi on eroa varten. Eroa, jota ei ehkä koskaan tai vielä tule, koska en ole varma, tahdonko erota. Eron syy saattaa olla niinkin arkinen kuin kateus, mutta en ole syystäkään varma. Se voi olla jokin muukin. Jos se on kateus, niin se ei ole toisella on -kateutta vaan minulla ei ole -kateutta.
Kun ero lähestyy, luen ja kirjoitan, pulisen sisimpääni sisään ja ulos kuin hengästyneenä.
Tämäkin blogi on eroa varten. Eroa, jota ei ehkä koskaan tai vielä tule, koska en ole varma, tahdonko erota. Eron syy saattaa olla niinkin arkinen kuin kateus, mutta en ole syystäkään varma. Se voi olla jokin muukin. Jos se on kateus, niin se ei ole toisella on -kateutta vaan minulla ei ole -kateutta.
Kun ero lähestyy, luen ja kirjoitan, pulisen sisimpääni sisään ja ulos kuin hengästyneenä.
Sukattomat unet
Kämpässäni luikertelee kylmäkäärme. Siksi kuljen aina villasukissa, eriparisissa mutta monissa. Yöksi haluan ne kuitenkin pois. Kiedon peitteen tiiviiksi paketiksi jalkojeni ympärille ja toivon, ettei kurkku karhennu unen aikana.
Miksiköhän en osaa nukkua sukat jalassa?
Miksiköhän en osaa nukkua sukat jalassa?
lauantai 17. toukokuuta 2008
Kun kukaan ei rakasta
Onpa apea olo. Johtunee siitä, etten ole pariin päivään syönyt kuin puuroa. Jotta siitä saisi tarvittavan energiamäärän, sitä pitäisi syödä paljon, tunnin välein. Miksiköhän puuron sanotaan antavan potkua? Sehän on vale. Puuro on hötöä, hyvää vatsalle kyllä, mutta tyhjää.
Menin katsomaan peliä. Katseluhuoneessa oli tapajuoppo, rankasti alkoholisoitunut ja viinan turvottama akateeminen, joka puhuu laajalla sivistyksellä viisaita silloin kun ei ole sammunut tai sammumaisillaan. Sitä tapahtuu harvoin.
Imelältä lapsuudeltani lemuava tapajuoppo sammui, heräsi, nousi ja kävi. Sitten tuli tyttö, joka on tullut monesti ennenkin. Hän on ihan ok, mutta epäilen häntä tunteista. Siksi minä nousin ja kävin. Kiusaannun sellaisesta, epäilemisestä ja tunteista.
Tulin kotiin, vaikka eihän tämä mikään koti ole. Jos tätä pitäisi jotenkin nimittää, nimeäisin tämän kuolemanodotuskammioksi, loukoksi, joka piilottaa minut ikuisuudelta ennalta tietämättömäksi ajaksi. Joskus sitten kuolen, oman käden kautta tai muuten, mutta kuolen kuitenkin. Sitten pääsen oikeaan kotiin, paikkaan, jossa minun on hyvä olla.
Kukaan ei rakasta minua. En voi uskoa sellaiseen. Tilanne ei ole koskaan vaikuttanut siltä, että minua rakastettaisiin ehdoitta. Ehkä koko sana on turha. Rakastamisen sijaan pitäisi puhua vastavuoroisuudesta, yhteistyöstä, vaihdosta ja miksei kaupankäynnistäkin. Joka tapauksessa tilanne on sellainen, ettei minulla ole tarjota mitään, minkä vuoksi minua haluttaisiin rakastaa muuten kuin rakkauden kohteen ideana. Rakkaus on ehdollista, mikä oikeastaan tekee siitä ei-rakkautta. Rakkaus on paradoksi. Rakkaus on käsite kosketusmaailman ulkopuolella.
Menen keittämään puuroa. Olen kovin yksinäinen. Ei ole ketään, jonka voisin kohdata ollen minä. Aina pitäisi näytellä.
-Mitäs tässä, ei sen kummempaa. Siinähän se!
Menin katsomaan peliä. Katseluhuoneessa oli tapajuoppo, rankasti alkoholisoitunut ja viinan turvottama akateeminen, joka puhuu laajalla sivistyksellä viisaita silloin kun ei ole sammunut tai sammumaisillaan. Sitä tapahtuu harvoin.
Imelältä lapsuudeltani lemuava tapajuoppo sammui, heräsi, nousi ja kävi. Sitten tuli tyttö, joka on tullut monesti ennenkin. Hän on ihan ok, mutta epäilen häntä tunteista. Siksi minä nousin ja kävin. Kiusaannun sellaisesta, epäilemisestä ja tunteista.
Tulin kotiin, vaikka eihän tämä mikään koti ole. Jos tätä pitäisi jotenkin nimittää, nimeäisin tämän kuolemanodotuskammioksi, loukoksi, joka piilottaa minut ikuisuudelta ennalta tietämättömäksi ajaksi. Joskus sitten kuolen, oman käden kautta tai muuten, mutta kuolen kuitenkin. Sitten pääsen oikeaan kotiin, paikkaan, jossa minun on hyvä olla.
Kukaan ei rakasta minua. En voi uskoa sellaiseen. Tilanne ei ole koskaan vaikuttanut siltä, että minua rakastettaisiin ehdoitta. Ehkä koko sana on turha. Rakastamisen sijaan pitäisi puhua vastavuoroisuudesta, yhteistyöstä, vaihdosta ja miksei kaupankäynnistäkin. Joka tapauksessa tilanne on sellainen, ettei minulla ole tarjota mitään, minkä vuoksi minua haluttaisiin rakastaa muuten kuin rakkauden kohteen ideana. Rakkaus on ehdollista, mikä oikeastaan tekee siitä ei-rakkautta. Rakkaus on paradoksi. Rakkaus on käsite kosketusmaailman ulkopuolella.
Menen keittämään puuroa. Olen kovin yksinäinen. Ei ole ketään, jonka voisin kohdata ollen minä. Aina pitäisi näytellä.
-Mitäs tässä, ei sen kummempaa. Siinähän se!
Hurskas köyhyys ja kohtuuton kohtuus
Eräällä foorumilla kirjoittelee itämaisesta filosofiasta innostunut ihmislapsi, joka on löytänyt - jos ei nyt tarkoituksen - niin kuitenkin tarkoitusta elämäänsä tyytymisestä, vähemmästä. Tämäkin löytäjä monien muiden samanlaisten havahtujien tapaan omistaa kuitenkin jos jonkinlaista kulkuneuvoa matkailuautosta moottoripyörään. Asuinsijakin on jurtan sijaan ajan oppien mukaan eristetty omakotitalo keskuslämmityksellä.
Kaikki pyhä kunnia hänen havahtumiselleen, mutta taustalla vaikuttavan ideologian tai oivalluksen nimi ei ole tyytyminen vaan kohtuus. Tämäkin kohtuus on kuitenkin syvästi kohtuuton, kun mitaksi valitaan miljardit muut köyhyydessä ja kurjuudessa elävät.
Kohtuuton on myös kohtalostaan valittava sairauksien ja köyhyyden ahdistama ja alistama suomalainen, jolla on kuitenkin varaa sellaisiin ylellisyyksiin kuin lääkkeisiin, seinien rajaamaan kattoon ja kohtalaisesti ravitsevaan ruokaan. Miksi valittaa, kun kuitenkin omistaa paljon enemmän kuin miljardit muut ihmiset?
Siksi, että kohtuus määrittyy ihmisen sosiaalisen luonteen vuoksi suhteessa ympäristöön. Kohtuuttomuus ei ole niinkään aineellista niukkutta kuin sosiaalinen kokemus. Kohtuuttomuuden uhriksi joutunut tuntee epäoikeudenmukaisuutta ja syrjäytymistä, katkeruutta ja tarkoituksettomuutta. "En ole niin kuin muut, minulla ei ole samoja mahdollisuuksia kuin muilla." Tästä kateuden perisynnistä syytetään usein suomalaisia, mutta uskon ilmiön olevan yleismaailmallinen. Hierarkinen laumaeläin kilpailee ja kadehtii, vaikka pukeekin erilaiset tarpeet, vaateet ja tunteet eri kulttuureissa erilaisiin pukuihin.
Minä olen joutunut luopumaan köyhyyteni vuoksi useista harrastuksista. Vielä viisi vuotta sitten aloin tuhrustaa helposti itkua, kun ajattelin, etten pysty harrastamaan minulle rakasta lajia. Nykyään kyyneleeni eivät enää asian vuoksi valu, vaan ne ovat sulautuneet osaksi katkeruuden kokonaiskokemusta, jonka perustuksien eniten käytetty kivilaji on luopumisen pakko.
Rajatut käytännön mahdollisuudet rajaavat myös sosiaalista elämää, ihmisen perusluonnetta. Jotkut pystyvät tyydyttämään sosiaalisuuden nälkänsä rypemällä ja rähjäämällä tuopin ääressä illat pitkät, mutta epäsosiaalisemmat ihmiset tarvitsisivat toimintaa, jonka ympärille sosiaalisuus rakentuu.
Ei minua kiinnosta keskustella pöydän ääressä. Mieluummin hiihtäisin arktisen alueen läpi retkikunnan mukana. En minä kaipaa sosiaalista pintaa vaan sosiaalista kuuluvuutta, arvojen ja asioiden jakamista muiden kanssa. Rahattomana se on vaikeaa etenkin kun kaikki kiinnostuksen kohteeni nielevät maallista kuin valas planktonia.
On se niin väärin olla köyhä, vaikka jotkut keskiluokkaiset muuta väittäisivätkin. He eivät tiedä. He luulevat.
Kaikki pyhä kunnia hänen havahtumiselleen, mutta taustalla vaikuttavan ideologian tai oivalluksen nimi ei ole tyytyminen vaan kohtuus. Tämäkin kohtuus on kuitenkin syvästi kohtuuton, kun mitaksi valitaan miljardit muut köyhyydessä ja kurjuudessa elävät.
Kohtuuton on myös kohtalostaan valittava sairauksien ja köyhyyden ahdistama ja alistama suomalainen, jolla on kuitenkin varaa sellaisiin ylellisyyksiin kuin lääkkeisiin, seinien rajaamaan kattoon ja kohtalaisesti ravitsevaan ruokaan. Miksi valittaa, kun kuitenkin omistaa paljon enemmän kuin miljardit muut ihmiset?
Siksi, että kohtuus määrittyy ihmisen sosiaalisen luonteen vuoksi suhteessa ympäristöön. Kohtuuttomuus ei ole niinkään aineellista niukkutta kuin sosiaalinen kokemus. Kohtuuttomuuden uhriksi joutunut tuntee epäoikeudenmukaisuutta ja syrjäytymistä, katkeruutta ja tarkoituksettomuutta. "En ole niin kuin muut, minulla ei ole samoja mahdollisuuksia kuin muilla." Tästä kateuden perisynnistä syytetään usein suomalaisia, mutta uskon ilmiön olevan yleismaailmallinen. Hierarkinen laumaeläin kilpailee ja kadehtii, vaikka pukeekin erilaiset tarpeet, vaateet ja tunteet eri kulttuureissa erilaisiin pukuihin.
Minä olen joutunut luopumaan köyhyyteni vuoksi useista harrastuksista. Vielä viisi vuotta sitten aloin tuhrustaa helposti itkua, kun ajattelin, etten pysty harrastamaan minulle rakasta lajia. Nykyään kyyneleeni eivät enää asian vuoksi valu, vaan ne ovat sulautuneet osaksi katkeruuden kokonaiskokemusta, jonka perustuksien eniten käytetty kivilaji on luopumisen pakko.
Rajatut käytännön mahdollisuudet rajaavat myös sosiaalista elämää, ihmisen perusluonnetta. Jotkut pystyvät tyydyttämään sosiaalisuuden nälkänsä rypemällä ja rähjäämällä tuopin ääressä illat pitkät, mutta epäsosiaalisemmat ihmiset tarvitsisivat toimintaa, jonka ympärille sosiaalisuus rakentuu.
Ei minua kiinnosta keskustella pöydän ääressä. Mieluummin hiihtäisin arktisen alueen läpi retkikunnan mukana. En minä kaipaa sosiaalista pintaa vaan sosiaalista kuuluvuutta, arvojen ja asioiden jakamista muiden kanssa. Rahattomana se on vaikeaa etenkin kun kaikki kiinnostuksen kohteeni nielevät maallista kuin valas planktonia.
On se niin väärin olla köyhä, vaikka jotkut keskiluokkaiset muuta väittäisivätkin. He eivät tiedä. He luulevat.
perjantai 16. toukokuuta 2008
Se on siinä, turpiin tuli!
Venäjä on aina miellyttänyt minua mielikuvallisesti. Se on arvaamaton ja ylenkatsova suurvalta, sillä on ponnekas historia ja kulttuuriperintö, aikanaan sen kansa marssi omastamme poikenneeseen yhteiskuntajärjestelmään sidottuna ja - mikä tärkeintä - Venäjällä kuollaan viinaan usein jo poikasiässä. Kansaa lakoaa väkilitkuihin kuin itikoita räkkäaikaan ison miehen käpälän alle. Sellaisessa ryyppäämisessä on junttimiehekäs ja elämää uhmaava sävy niin kuin pitääkin. Eläköön valistumaton typeryys!
Eilen, ihan vastikään, Venäjä voitti Suomen jääkiekossa. Se on ihanaa!
Ihanaa se on useammastakin syystä, mutta ennen kaikkea siksi, että kaikesta suomimyönteisyydestäni ja suoranaisesta isänmaallisuudestani huolimatta ärsyynnyn akteista, joilla revitään kansa tunnekaaokseen. Niinpä jokainen viilto, jolla tunteiden kattoon ripustelluista hunnusta saadaan tiputettua alas turhanpäiväinen rimpsu, voitelee sieluani kuin tuhannen kauniin naisen kosketus ikuisen elämän temppelin kätketyimmässä huoneessa.
Lisäksi minua kiehtovat epäanalyyttiset ja vuolaasti purkautuvat kielteiset mylvinnät, joita tälläkin hetkellä on luettavissa Jatkoaika.comissa. Siinä on menoa, meininkiä ja melskettä, kun suomalainen mies selittää, purkaa ja purnaa mielentilassa, jossa ei selittämiseen kykene. Se riisuu hänet paljaaksi, pelkistää hänet herkäksi. Samantapaista mielenläikyntää puskee pintaan voitonhuumakin, mutta kielteiset tunteet kummunnevat syvemmältä sydämestä kuin myönteiset, minkä vuoksi ne paljastavat ihmisen aidommin.
Kello on puoli viisi. Nukkumaan. Kiitos Venäjä!
Eilen, ihan vastikään, Venäjä voitti Suomen jääkiekossa. Se on ihanaa!
Ihanaa se on useammastakin syystä, mutta ennen kaikkea siksi, että kaikesta suomimyönteisyydestäni ja suoranaisesta isänmaallisuudestani huolimatta ärsyynnyn akteista, joilla revitään kansa tunnekaaokseen. Niinpä jokainen viilto, jolla tunteiden kattoon ripustelluista hunnusta saadaan tiputettua alas turhanpäiväinen rimpsu, voitelee sieluani kuin tuhannen kauniin naisen kosketus ikuisen elämän temppelin kätketyimmässä huoneessa.
Lisäksi minua kiehtovat epäanalyyttiset ja vuolaasti purkautuvat kielteiset mylvinnät, joita tälläkin hetkellä on luettavissa Jatkoaika.comissa. Siinä on menoa, meininkiä ja melskettä, kun suomalainen mies selittää, purkaa ja purnaa mielentilassa, jossa ei selittämiseen kykene. Se riisuu hänet paljaaksi, pelkistää hänet herkäksi. Samantapaista mielenläikyntää puskee pintaan voitonhuumakin, mutta kielteiset tunteet kummunnevat syvemmältä sydämestä kuin myönteiset, minkä vuoksi ne paljastavat ihmisen aidommin.
Kello on puoli viisi. Nukkumaan. Kiitos Venäjä!
Katkeruutta muiden menestyksestä
Selvästi minua nuorempi veljeni valmistui unelma-amattiinsa ja sai heti työtä kaupungista, johon itsekin riemumielin muuttaisin. Se on minulle kitkerä nokare. Tällainen tunne sitä paitsi kuuluu kiellettyjen tunteiden listalle. Lähimmäisten onnistumisestahan pitäisi iloita. Minä en pysty - en tilanteessani, jossa kaikki ovet vaikuttavat lukituilta. Niiden avaaminen vaatisi vuosien työn, enkä jaksa sitä enää tehdä. En jaksa yrittää.
Kateus ja katkeruus yhdistynevätkin usein tilanteisiin, joissa ihminen on menettänyt mahdollisuuden ja halun yrittää saavuttaa asioita, joihin toiset yltävät. Ei ole koskaan kiva jäädä syrjään siitä porukasta, jolla on mahdollisuus tehdä asioita, joihin itse ei pysty. Se ei ole kivaa koulun pihalla eikä se ole kivaa yhteiskunnassa. Syrjään jääminen katkeroittaa.
Kateus ja katkeruus yhdistynevätkin usein tilanteisiin, joissa ihminen on menettänyt mahdollisuuden ja halun yrittää saavuttaa asioita, joihin toiset yltävät. Ei ole koskaan kiva jäädä syrjään siitä porukasta, jolla on mahdollisuus tehdä asioita, joihin itse ei pysty. Se ei ole kivaa koulun pihalla eikä se ole kivaa yhteiskunnassa. Syrjään jääminen katkeroittaa.
torstai 15. toukokuuta 2008
Häpeä - riittämätön itselle?
Juuri kun olin nousta ja kömpiä säikkynä sänkyyn, huomasin sattumalta julkisessa jakelussa olevan kuvan itsestäni. Kuva ei ole sinänsä mitenkään häpeällinen, onpahan vain minä sellaisena kuin joskus olen. Silti sisuksistani singahti suunnaton häpeän aalto. Häpeän itseäni monessa suhteessa. Häpeän ääntäni, elekieltäni, kirjoituksiani, reaktioitani, vartaloani, yrityksiäni ja pohdintojani. Häpeä on erilaisten epäonnistumisen myötä kasvanut niin kokonaisvaltaiseksi, että se vaikuttaa jokapäiväiseen elämääni. Kuulun ihmisiin, jotka saattavat vaihtaa kadun puolta jonkun tutun kävellessä vastaan. En halua esitellä kenellekään häpeällistä itseäni ja häpeällisiä toimiani tai toimettomuuttani.
Olen hävennyt aina. Alunperin tunne lienee syntynyt ulkopuolelta asetetuista vaateista, joihin en ole pystynyt vastaamaan. Sittemmin vaateet ovat muuttuneet osaksi identiteettiäni, ja nykyään asetan niitä enimmäkseen itse itselleni, joskin tunnistan senkin rationaalisen paineen, että sosiaalisesti ja taloudellisesti kahtia jakautuvassa kansassa pitäisi päästä voittajien joukkoon, koska häviäjien taloudellinen tulevaisuus on surkea, eikä ilman riittävää maallista ole riemuista elämääkään.
Edellä mainittu huomioiden saattaakin olla niin, että häpeässäni on myös aimo annos pelkoa, itkuista jaksamattomuutta. Kärjistynyt ja keskeytymättä tietoisuuteen tunkeva tajunta siitä, että huonosta menneisyydestä pitäisi ponnistaa hyvä tulevaisuus, vie voimat ja nostaa häpeän - etenkin kun tiedän sekä käytännössä että teoriassa, että onnistuminen minun tilanteessani on hyvin epätodennäköistä.
Olen hävennyt aina. Alunperin tunne lienee syntynyt ulkopuolelta asetetuista vaateista, joihin en ole pystynyt vastaamaan. Sittemmin vaateet ovat muuttuneet osaksi identiteettiäni, ja nykyään asetan niitä enimmäkseen itse itselleni, joskin tunnistan senkin rationaalisen paineen, että sosiaalisesti ja taloudellisesti kahtia jakautuvassa kansassa pitäisi päästä voittajien joukkoon, koska häviäjien taloudellinen tulevaisuus on surkea, eikä ilman riittävää maallista ole riemuista elämääkään.
Edellä mainittu huomioiden saattaakin olla niin, että häpeässäni on myös aimo annos pelkoa, itkuista jaksamattomuutta. Kärjistynyt ja keskeytymättä tietoisuuteen tunkeva tajunta siitä, että huonosta menneisyydestä pitäisi ponnistaa hyvä tulevaisuus, vie voimat ja nostaa häpeän - etenkin kun tiedän sekä käytännössä että teoriassa, että onnistuminen minun tilanteessani on hyvin epätodennäköistä.
Alussa oli...
Alussa oli itsetuhoinen mies, jonka mieli oli syvä ja samea kuin metsälampi. Mies kasvoi aikuiseksi ja lampi happani katkeruudeksi.
Se siitä.
Viihdyn vähäisen viihtymiseni mieluiten naisporukoissa. Se johtuu siitä, että osaan paremmin naisten kieltä kuin miesten. En tarkoita kieltä itsessään merkityksiä luovana luonnollisena ja systemaattisena järjestelmänä - en ainakaan pelkästään - vaan viittaan enemmän olemiseen, kokemisen perusvireeseen.
Yhtä kaikki olen ulkopuolinen naistenkin seurassa, mutta vieläkin leveämpi on kuilu miesten maailmaan. Miesten yhteisöissä on kuitenkin vinha perä, karhea ote ja suuri kitka eli sanalla sanoen elämäntunto. Enkä nyt kirjoita naisten määrittämästä miesten maailmasta, jossa mies hallitsee parisuhdepuheen, puputtelun ja tasa-arvo-aatteisen julistuksen, johon on ripoteltu sekaan kulttuuriin luonnollistunutta feminismiä eli miesten alistamista naisehtoisia normeja luomalla, vaan kirjoitan saarekkeesta, joka on säilynyt -80, -90 ja 2000-lukujen ulkopuolella ja jonka kaipuuta naiset vaivihkaa väläyttelevät esimerkiksi valitsemalla lipittämään tunkkaista jalkoväliään suorituskeskeisiä tai jopa väkivaltaisia miehiä.
Korostin sanaa valita ilmentääkseni miehistä näkökulmaa. On näet niin, että perimaskuliiniseen kulttuuriin kuuluu alistuminen, yhdenlainen ugh-huutoisen gorillalaumahierarkian sisäistäminen. Jo puberteetin ensimmäisten erektioiden aikaan miehelle selviää, että jos hän haluaa erektiollaan johonkin sohia tai peräti osua, on varmin keino tavoitteeseen pääsemiseksi pelkistää ja esineellistää itsensä tavalla tai toisella kohteeksi, jonka nainen valitsee.
Gorillalauman kaikkien miesten yläpuolella on narttu - lähes kuka tahansa nainen - joka huomioi miehet jos on huomioidakseen. Nartun huomion kiinnittämiseen miehet käyttävät pääasiassa kahta tapaa. Ensimmäinen toimintastrategia perustuu miesten väliseen kilpailuun: menesty ja sinut ehkä huomataan. Toinen tapa on vedota naikkoseen suoraan. Tämä on runopoikastrategia, jossa sekä yritetään samaistua naaraaseen että tarjota naaraalle samaistumiskohde. Tavoitteena on vuorovaikutus, joka johtaa saantiin.
Minä olen jo pienestä pitäen tajunnut, että neljän oksan järjestelmässä kuulun alimmalle tai toiseksi alimmalle oksalle. Siksi olen aina perustanut pyyntini ja saantini narttukeskeiseen lähestymistapaan. Oi niitä nuoruuden ja varhaisen aikuisuuden naiiveja ja valheellisia huokailuja, joilla korostin omaa narsistista ja näennäistä ymmärrystäni ja painoin muiden miesten rehtiä kilpailua ja suoraviivaista halua alas. Hyi helvetti!
En kirjoittanut mistä oli tarkoitus. Väsyttää, liiaksi väsyttää, mutta tulipahan avattua blogi.
Se siitä.
Viihdyn vähäisen viihtymiseni mieluiten naisporukoissa. Se johtuu siitä, että osaan paremmin naisten kieltä kuin miesten. En tarkoita kieltä itsessään merkityksiä luovana luonnollisena ja systemaattisena järjestelmänä - en ainakaan pelkästään - vaan viittaan enemmän olemiseen, kokemisen perusvireeseen.
Yhtä kaikki olen ulkopuolinen naistenkin seurassa, mutta vieläkin leveämpi on kuilu miesten maailmaan. Miesten yhteisöissä on kuitenkin vinha perä, karhea ote ja suuri kitka eli sanalla sanoen elämäntunto. Enkä nyt kirjoita naisten määrittämästä miesten maailmasta, jossa mies hallitsee parisuhdepuheen, puputtelun ja tasa-arvo-aatteisen julistuksen, johon on ripoteltu sekaan kulttuuriin luonnollistunutta feminismiä eli miesten alistamista naisehtoisia normeja luomalla, vaan kirjoitan saarekkeesta, joka on säilynyt -80, -90 ja 2000-lukujen ulkopuolella ja jonka kaipuuta naiset vaivihkaa väläyttelevät esimerkiksi valitsemalla lipittämään tunkkaista jalkoväliään suorituskeskeisiä tai jopa väkivaltaisia miehiä.
Korostin sanaa valita ilmentääkseni miehistä näkökulmaa. On näet niin, että perimaskuliiniseen kulttuuriin kuuluu alistuminen, yhdenlainen ugh-huutoisen gorillalaumahierarkian sisäistäminen. Jo puberteetin ensimmäisten erektioiden aikaan miehelle selviää, että jos hän haluaa erektiollaan johonkin sohia tai peräti osua, on varmin keino tavoitteeseen pääsemiseksi pelkistää ja esineellistää itsensä tavalla tai toisella kohteeksi, jonka nainen valitsee.
Gorillalauman kaikkien miesten yläpuolella on narttu - lähes kuka tahansa nainen - joka huomioi miehet jos on huomioidakseen. Nartun huomion kiinnittämiseen miehet käyttävät pääasiassa kahta tapaa. Ensimmäinen toimintastrategia perustuu miesten väliseen kilpailuun: menesty ja sinut ehkä huomataan. Toinen tapa on vedota naikkoseen suoraan. Tämä on runopoikastrategia, jossa sekä yritetään samaistua naaraaseen että tarjota naaraalle samaistumiskohde. Tavoitteena on vuorovaikutus, joka johtaa saantiin.
Minä olen jo pienestä pitäen tajunnut, että neljän oksan järjestelmässä kuulun alimmalle tai toiseksi alimmalle oksalle. Siksi olen aina perustanut pyyntini ja saantini narttukeskeiseen lähestymistapaan. Oi niitä nuoruuden ja varhaisen aikuisuuden naiiveja ja valheellisia huokailuja, joilla korostin omaa narsistista ja näennäistä ymmärrystäni ja painoin muiden miesten rehtiä kilpailua ja suoraviivaista halua alas. Hyi helvetti!
En kirjoittanut mistä oli tarkoitus. Väsyttää, liiaksi väsyttää, mutta tulipahan avattua blogi.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)