Häpeä - riittämätön itselle?

Juuri kun olin nousta ja kömpiä säikkynä sänkyyn, huomasin sattumalta julkisessa jakelussa olevan kuvan itsestäni. Kuva ei ole sinänsä mitenkään häpeällinen, onpahan vain minä sellaisena kuin joskus olen. Silti sisuksistani singahti suunnaton häpeän aalto. Häpeän itseäni monessa suhteessa. Häpeän ääntäni, elekieltäni, kirjoituksiani, reaktioitani, vartaloani, yrityksiäni ja pohdintojani. Häpeä on erilaisten epäonnistumisen myötä kasvanut niin kokonaisvaltaiseksi, että se vaikuttaa jokapäiväiseen elämääni. Kuulun ihmisiin, jotka saattavat vaihtaa kadun puolta jonkun tutun kävellessä vastaan. En halua esitellä kenellekään häpeällistä itseäni ja häpeällisiä toimiani tai toimettomuuttani.

Olen hävennyt aina. Alunperin tunne lienee syntynyt ulkopuolelta asetetuista vaateista, joihin en ole pystynyt vastaamaan. Sittemmin vaateet ovat muuttuneet osaksi identiteettiäni, ja nykyään asetan niitä enimmäkseen itse itselleni, joskin tunnistan senkin rationaalisen paineen, että sosiaalisesti ja taloudellisesti kahtia jakautuvassa kansassa pitäisi päästä voittajien joukkoon, koska häviäjien taloudellinen tulevaisuus on surkea, eikä ilman riittävää maallista ole riemuista elämääkään.

Edellä mainittu huomioiden saattaakin olla niin, että häpeässäni on myös aimo annos pelkoa, itkuista jaksamattomuutta. Kärjistynyt ja keskeytymättä tietoisuuteen tunkeva tajunta siitä, että huonosta menneisyydestä pitäisi ponnistaa hyvä tulevaisuus, vie voimat ja nostaa häpeän - etenkin kun tiedän sekä käytännössä että teoriassa, että onnistuminen minun tilanteessani on hyvin epätodennäköistä.