Onpa apea olo. Johtunee siitä, etten ole pariin päivään syönyt kuin puuroa. Jotta siitä saisi tarvittavan energiamäärän, sitä pitäisi syödä paljon, tunnin välein. Miksiköhän puuron sanotaan antavan potkua? Sehän on vale. Puuro on hötöä, hyvää vatsalle kyllä, mutta tyhjää.
Menin katsomaan peliä. Katseluhuoneessa oli tapajuoppo, rankasti alkoholisoitunut ja viinan turvottama akateeminen, joka puhuu laajalla sivistyksellä viisaita silloin kun ei ole sammunut tai sammumaisillaan. Sitä tapahtuu harvoin.
Imelältä lapsuudeltani lemuava tapajuoppo sammui, heräsi, nousi ja kävi. Sitten tuli tyttö, joka on tullut monesti ennenkin. Hän on ihan ok, mutta epäilen häntä tunteista. Siksi minä nousin ja kävin. Kiusaannun sellaisesta, epäilemisestä ja tunteista.
Tulin kotiin, vaikka eihän tämä mikään koti ole. Jos tätä pitäisi jotenkin nimittää, nimeäisin tämän kuolemanodotuskammioksi, loukoksi, joka piilottaa minut ikuisuudelta ennalta tietämättömäksi ajaksi. Joskus sitten kuolen, oman käden kautta tai muuten, mutta kuolen kuitenkin. Sitten pääsen oikeaan kotiin, paikkaan, jossa minun on hyvä olla.
Kukaan ei rakasta minua. En voi uskoa sellaiseen. Tilanne ei ole koskaan vaikuttanut siltä, että minua rakastettaisiin ehdoitta. Ehkä koko sana on turha. Rakastamisen sijaan pitäisi puhua vastavuoroisuudesta, yhteistyöstä, vaihdosta ja miksei kaupankäynnistäkin. Joka tapauksessa tilanne on sellainen, ettei minulla ole tarjota mitään, minkä vuoksi minua haluttaisiin rakastaa muuten kuin rakkauden kohteen ideana. Rakkaus on ehdollista, mikä oikeastaan tekee siitä ei-rakkautta. Rakkaus on paradoksi. Rakkaus on käsite kosketusmaailman ulkopuolella.
Menen keittämään puuroa. Olen kovin yksinäinen. Ei ole ketään, jonka voisin kohdata ollen minä. Aina pitäisi näytellä.
-Mitäs tässä, ei sen kummempaa. Siinähän se!
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti